Rikki revitty iho.

Istun suihkuni lattialla. Polvet koholla, kädet jalkojen ympärillä, pää roikkuu toisen olkapään varassa. Vesi valuu hiuksiin ja niskaan, noroina kyljillä ja lämmittäen käsiä. Ihmettelen miksi en omista kylpyammetta, mutta tyydyn muoviseen mattoon ja kylmään kaakeliin selkäni takana. Päässäni on sumeaa ja kirkasta. Sumeassa kohtaa on asioita joita en tahdo kohdata, siirrän ne suosiolla myöhemmäksi. Paikoittain on kirkasta sumun keskellä, hetkiä jotka palaavat valokuvan tapaan verkkokalvojeni taakse.

Valo tulee ikkunasta ja täyttää koko huoneen. Makaan alasti, koska se tuntuu luonnollisimmilta asialta koko maailmassa. Alastomana tunnen ihollani kaiken, siihen tarttuu hajut ja jää lämpö tai kylmyys. Tänään ihoni on pehmeä, lämmin ja täynnä elämää. Pehmeys tulee silkkisyydestä, peitosta joka on juuri oikean lämpöinen ja pienistä ohimennen hipaistuista kosketuksista. Lämpö tuntemuksista, muistoista ja ajoittaisesta häpeästä, joka saa poskeni hehkumaan. Elämä asuu ihollani mustina läikkinä, punaisina kohonneina railoina ja kapeina punaisina viiruina. Tunnen ihollani kivun ja täyttymyksen, masokismin pienet ilot.

Kosken kaulaani, jossa hammasrivistön jälki muistuttaa käynnistään, käännän samalla kasvoni. Sinun ihosi hohtaa valosta vaaleana ja kauniina. Silmät täynnä melankoliaa ja kipinää. Tulen tietoiseksi sydämestäni, jossa nälkä sinua kohtaan muistuttelee olemassaolostaan. Ihosi nälkä, jonka tahtoisin nuolla talteen. Nälkä nähdä palo, jonka ajoittainen intohimo sinussa laukaisee. Nälkä tuoksuasi kohtaan, joka tuoksuu hienostuneena sinusta, kun olet lähelläni. Sinun nälkäsi pelottaa minua. Minä pidän pelosta.

Huomaan taas kerran olevani huoneessa, jossa ei ole ikkunoita ja ovi toisella seinällä on kiinni. En tahdo avata ovea, vaan tuijottamalla lasittunein silmin seinän rappausta ja vaiennan ajatukseni, jotka yrittävät viiltää ohimoni rikki. Vihaan tätä huonetta. Vihaan sitä tunnetta, että tiedän ettei kenelläkään ole tänne asiaa ja aina en itsekkään halua täältä pois. Ulkona maailma kutsuisi. Välillä astun puoliväliin ja uskallan kertoa tämän huoneen salaisuuksia ja mysteereitä tietäen, että tänne pakenen kun alan pelätä, vaikka minähän pidän pelosta? Huomaan elämän asuvan mustina jälkinä, kohonneina railoina ja punaisina viiruina myös täällä huoneen seinillä tilataideteoksena.

Vesi valuu edelleen niskaani ja minä olen runkannut aivoni tyhjiksi. Antaisinko itseni auki revittynä ja kauniina mahdollisuuksille? Nyt se tuntuisi hyvälle ajatukselle sisäisen onnellisuuden ja pelon saattelemana. Elämä houkuttelee, vai onko se vaan kevään hormonit?