Kävelen pimeän metsän läpi lumista polkua, kuljen kohti pysäkkiä johon saavut. Elämä tuntuu pysähtyvän, kun hyppelet ulos bussista. Olemme taas kuplassa, joka erottuu selkeästi tästä maailmasta. Sinä kysyt miten se kupla syntyy? Minä vastaan, että se on tämän elämän ja meidän sielujemme kemiallisenreaktion aikaansaannos.

Painaudut syliini ja olemme pieni ihmiskasa täynnä kosketusta. Suutelen sinua välillä otsalle ja ohimolle ja sinä katsot ylös päin niin että otsaasi muodostuu sieviä ryppyjä ja poskipäistäsi näen sinun hymyilevän leveästi.

Yön pimeydessä olemme väsyneitä ja raukeita. Kosketus on yhtä jatkuvaa tanssia, en halua muuta kuin olla lähelläsi. Kuiskaat minun olevan jotain erityislaatuista ja erikoista. Ennen unta makaat selässäni kiinni ja vastaat: "sinäkin olet ihana.".

On alkanut aika jolloin valo tahtoo tulla esiin ja kukistaa yön. Herään verhojen välistä tunkeutuvaan kiilaan, jossa tanssii huoneeni pöly. Otan sinut lähelleni ja unohdamme ajan tunneiksi. Kysyt arvista rinnassani ja minä kerron sinulle luottamuksesta olleeni aikoinani kovin rikkinäinen. Sinä kerrot minulle kuinka sinut on särjetty niin monta kertaa, näen sen lävitsesi muutenkin, mutta silti se tuntuu hyvältä kuulla suustasi.

Matkustamme yhdessä kohti kaupunkia. Vanha mies suuressa karvalakissa vilkuilee salaa, kun pidän kädestäsi kiinni. Suutelet minua ennen kuin jäät pois ja kosteus jää huuleni pieleen. Tunnen pienen värähdyksen sydämessäni, koska tiedän että menetän sinut maailmalle johon minä en kuulu ja jäät elämään sieluuni ihmisenä, joka kävi koskettamassa minua syvältä hetkisen.