Tavataan, tutustutaan, pannaan, vietetään aikaa yhdessä, vihdytään... Mitäs sitten? Olen pohtinut viime päivinä paljon suhtautumistani deittailuun ja ihmissuhteisiin ja iiik ehkä joskus siihen P-A-R-I-S-U-H-T-E-E-S-E-E-N, että mitäs sitten jos ei ookkaan enää paria suhdetta? Multa kysyttiin eilen juuri millainen suhdekäsitys mulla on, huomasin että siihen kysymykseen oli äärimmäisen vaikea vastata ja se sai mut pohtimaan koko asiaa.
Vanha minä sanoisi, että joo yksi ihminen ja sen kanssa sitten ollaan sillä mentaliteetillä että loppu elämänhän tämä kestää tai sitten ei olla ollenkaan, jos ei siltä tunnu yhtään.
Uusi minä menee tässä kohtaa vaikeaksi ja alkaa miettiä tätä mallia. Missä vaiheessa sitä voi ajatella noin pitkän tähtäimen suunnitelmia? Olen aika paljon toiminut impulsiivisesti parisuhteiden muodostamisessa, joka toisaalta on hienokin asia. Kaikki voi mennä päin helvettiä tai onnistua mitä parhaiten. Nyt kun tarkastelen asiaa luulen sen osaksi johtuvan oman epävarmuuden ja malttamattomuuden pohjalta. Helppo sitoa toinen itseesi kiinni ja tehdä ne lupaukset olla yhdessä, tuohan se paljon varmuutta jos on haastavaa elää epävarmuudessa.
Samalla minusta tämä tappaa tietyllä tavalla mahdollisuuden tutustua ihmiseen kunnolla. Alkuhuumassa mielenkiintoinen ihmissuhde kantaa suhteellisen pitkälle jo sinällään ja toki ah se kiihkeä seksi. Unohtuu tarkastelu ja silmät sokaistuvat nopeasti näkemään vain ne ihanat puolet toisessa. Unohtuu tarkastella kokonaisuutta ja yhteensopivuutta. Muodostaa helposti symbioosin ja elää siellä pesässä nenät kiinni yhdessä. Tämäkin on äärimmäisen tärkeää luodakseen kontaktia toisen kanssa, mutta pitäisikö siihenkin ottaa järkevänä etäisyyttä ja katsoa miltä tuntuu olla toinen ihminen elämässä silloin kun olet muualla yksin? Yksi kantava olotila mikä pieleen menneissä jutuissa on meinaan nimenomaan ollut on se ääretön epävarmuuden tunne kun olet yksin ja ääretön hyvän olon ja varmuuden tunne kun olette yhdessä. Tuntuu että tämä on tarkasteltava teema.
Taas palaan ajatuksissani rehellisyys kysymykseen, inhorealismiin oikeastaan. Uskon että tämä on ainoa tie luoda jonkinlainen toimiva ihmissuhde. Kertoa rehellisesti tunteista ja ajatuksista, hyvistä ja huonoista puolista. Ikävistäkin oloista. Se tuntuu itseasiassa yllättävän vaikealta, vaikka tuntuukin oikealta. Miten osata tasapainotella ihastumisen tunteiden kanssa niin, että painaa jarrua oikeassa kohdassa ja toisessa antaa hanaa? Samalla ei halua alkaa liian analysoivaksi ja ennakoivaksi, koska se tappaa kenen tahansa fiiliksen. Uskoako siihen todelliseen kipinään joka kantaa sitten oikeassa ihmissuhteessa, vai mistä hitosta ne kaikki rakennetaan?
Lopulta sanon mielessäni:"Haluan toimivan ihmissuhteen mistä palikoista ne ikinä rakentuvatkaan. Missä saan rakkautta, läheisyyttä ja mikä tekee minut onnelliseksi, oli se sitten mitä tahansa." Älä nainen liikaa murehdi, elämä kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti