Viimeksi olin sinkku vuonna 2007, josta selkeästi on niin kauan että osittain aika kultaa muistot. Kun olen sinkku olen suhteellisen villi ja vapaa. Nautiskelen, kokeilen katson ja ihmettelen. Maailma on avoin leikkikenttäni ja mahdollisuuksia on miljoona, minä päätän mitä niistä valitsen. Asenteeni koko elämään on positiivisen innostunut ja ajattelen oikeasti, että täytyy uskaltaa, täytyy kokea ettei sitten kaduta vanhana ja katkerana...
Harmi että osa tästä on pelkkää illuusiota jonka olen luonut omaan päähäni. Tällä kaikella on toinen musta ja synkkä puoli. Olen viime viikot käyttänyt taas pohdintaan järjettömiä määriä aikaa. Mikä hitto minä oikein olen ja mitä minä oikein tahdon? Missä menee rajat ja mikä myrkyttää minua? Mistä tulee paha olo ja mikä paha olo kannattaa kestää, että tuntee tehneensä oikein?
Nuorempana nauroin aina elokuvan kohtauksille jossa pohdittiin, että koska sen viestin nyt saa sille deittikumppanille laittaa? Mitä voi kertoa missäkin vaiheessa? Mikä alkaa ahdistaa sitä toista? Tuntuu että nyt omat pohdintani ovat jatkuvasti menneet tähän suuntaan ja mitä se viestittää minusta itsestäni? Epävarmuutta. Mistä se tuli ja miksi se on osa minua?
Epävarmuutta tahdittaa issue numero kaksi: ihastuminen. Olen huomannut olevani äärimmäisen spontaani ihastuja. Tapaan ihanan, mielenkiintoisen, kauniin ihmisen. Sydämeni alkaa laulaa. Minun sydän ei laula yhteistä tulevaisuutta, ei omakotitaloa ja lapsia. Minun sydämeni laulaa aikaa mitä vietän ihmisen kanssa, tunteita joita saan kokea, ajatuksia joita saan vaihtaa tuon olennon kanssa. Kosketus viipyy iholla ja sinä jätät minuun palan itsestäsi, tatuointi sydämeni seinään. Näiden ei tarvitse viivähtää kauan elämässäni, ei tarvitse olla vuosisadan rakkaustarina, ei tarvitse ostaa yhteistä hautapaikkaa. Uskon aidosti jokaisen elämässä käyneen ihmisen kasvattavan osaksi sen mitä olen ja minähän olen hieno ihminen.
Ihastumisen ongelmana on se, että en osaa pitää turpaani kiinni. Kerron hyvinkin avoimesti tunteistani, se on tiivis osa minua ja pidän siitä kaikessa pahassakin, miten vastapuoli tämän kaiken tulkitsee on eriasia. Viimeaikoina koen kuilun kasvavan ja tajuan taas kerran että tää ihmissuhdehärdelli olikin aika paskaa. En osaa klikkejä, en osaa draamaa, en osaa pelejä. Minä olen auki ja rakastan elämää, vastaani saan kylmän aallon joka pyyhkii ylitseni jättäen iltoihini mustia soita joista saan yksin pyristellä ylös. Minä pidän sinusta niin paljon ja sinä koet minut uhkana etkä uskalla asiaa puida. Ajatteletko sinäkin minua? Ahdistanko sinua?
Toinen ihastumisen ongelma on se tosiasia, että ihastun myös ystäviini ja uusiin kavereihin. En osaa erottaa kunnolla milloin ihastumiseni on puhdasta innostusta, milloin alan tuntea syvempiä tunteita. Mistä näitäkin voi oikeasti erottaa? Ja kuinka paha se olisi, jos hiukan tahdonkin sinua lähelleni oi rakas ystäväni?
Tämän kaiken kirjoittamisen koen jo ahdistelevana. Ehkä se olen minä joka antaa ristiriitaisia viestejä omalla epävarmuudellani. Nyt kuule akka otat itteäs niskasta kiinni ja muistat kuinka oot itsevarma ja hyvä just noin!
Katsotaan sitä oloa uudestaan vaikka huomenna.
Tilanne katsaus:
* Mysterio olisi halunnut tulla kylään minä aloin vammailemaan ja siirsin.
* Objektiiviin hiukan viilentyneet välit, tahtoisin edelleen ottaa selvää. Monta mutkaa, monta kysymystä joihin tahtoisin vastauksia, mutta vaikea syventyä.
* Uusi nainen kenet jopa tavattua (rapsaa myöhemmin..) Kutsuttakoon häntä vaikkapa nimellä Ruoska.
* Juhlittu liikaa, liikaa puutetta, liikaa morkkista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti